Tuo kouluaikojen kirous, tuo vallan väärinkäytön symboli, tuo paholaisen keksintö; nokkahuilu. Creature on hyvin onnellinen, että pakollisten laulu- ja soittokokeiden aikaan onnistui aina telomaan kätensä tarpeeksi, jottei joutunut esittämään nokkahuilulla mitä ärsyttävimpiä kappaleita – joita ei koskaan jaksanut opetella. Ja onhan se nyt inhottavaa, että koko koulu sylkee samoihin huiluihin, eikö se ole melkein kuin kaikki käyttäisi ruokalassa vain yhtä lusikkaa, eikä kukaan pesisi sitä koskaan?
Nykymuotoonsa nokkahuilu kehitettiin lukujen 1600 ja 1700 taitteessa. Soitinta arvostetaan sen suloisen sävelen vuoksi ja nousi tärkeäksi renessanssin ja barokin aikakautena. Muun muassa Vivaldi, Händel sekä Bach ovat säveltäneet nokkahuiluille ja useimmat nykyään poikkihuilulle soitettavista Bachin tuotannoista sävellettiin nokkahuilulle. 1800-luvun alkaessa nokkahuilu oli lähinnä harrastelijoiden soitin, eikä se kuulunut enää orkestereihin.
1900-luvulla nokkahuilut tekivät comebackin, missä yksi tavoitteista oli vanhan musiikin esittäminen alkuperäisillä soittimilla, mutta sen lisäksi havaittiin nokkahuilut hyvin musiikin opettamiseen. Siitä syystä nykymaailma pitää nokkahuilua aika lailla lasten soittimena, mutta silti maailmalla on yhä useita ammattimuusikoita, jotka soittavat nokkahuilua sen koko skaalalla.
Nokkahuiluja valmistetaan 22 eri kokoa, joista yleisimmin käytössä on neljä.
Kuva: http://www.flautodolce.co.uk/uploaded_media/1181212525-A-history-of-the-recorder.jpg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti