Päätät tehdä pullataikinan. Etsit reseptin netistä, tarkistat aineksien läsnäolon. Et olekaan ennen tehnyt voisilmäpullia.
Saat ainekset kasaan, taikina tuoksuu hyvälle. Jätät taikinan nousemaan rauhassa ja menet katsomaan televisiota. Puolen tunnin kuluttua et huomaa taikinassa mitään eroa.
Puhelimesi soi. Vastaat siihen, ja koska sieltä tulee parempi ehdotus, kuin odottaa tylsän pullataikinan nousemista (jossa ei vieläkään näy merkkejä), päätät tarttua tarjoukseen ja lähteä pariksi tunniksi touhuamaan ihan muita juttuja.
Tulet takaisin, huomaat iloksesi, että taikina on kohonnut. Nakkaat pöydälle jauhoja, aloitat pullien väsäämisen. Et usko ohjetta, joka käskee tehdä pieniä palloja, vaan pyörität ihan normaalin kokoisia taikinapalleroita pellille. Et myöskään jaksa jättää niitä enää enempää kohoamaan, vaan tunget palleroiset suoraa uuniin.
Viiden minuutin kuluttua ihmettelet, miksei pullille ole tapahtunut mitään. Annat asian olla ja siivoat keittiötä kaikessa rauhassa. 10 minuutin päästä vilkaiset uudelleen uuniin, ja menet paniikkiin, sillä pullat näyttävät ylikypsiltä. Ja isoilta.
Saat molemmat pellilliset paistettua ja keittiön siivottua. Istahdat alas pulla ja maitolasi edessäsi. Pulla ei näytä niin hyvältä kuin kuvassa. Eikä se maistu niin hyvältä kuin yleensä. Pakotat itsesi syömään edes sen yhden pullan loppuun, samalla kun kuuntelet kotiväkesi kehuja kuinka hyvin pullat onnistuivat. Ja tiedät heidän valehtelevan.
Sitten vilkaiset housujasi, jotka oli tarkoitus laittaa jalkaan myös seuraavana päivänä. Niistä löytyy vähintäänkin yksi, iso taikinatahra.
Silti muille kostoksi olemassaolostaan loput jättimutanttigiganttipullistasi, samalla kun menet nettiin kirjoittamaan tätä elämänkoulua varoitukseksi muille, joille tulee äkillinen halu olla kunnon emäntä.
kuva: http://pillaville.blog.deejay.it/files/photos/uncategorized/pulla4.jpg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti